Olemme viettäneet paljon aikaa Manojin kylällä kolmesta syystä.
Toivomme tyttäremme oppivan lisää nepalin kieltä ja tällä saralla onkin tapahtunut hurjasti edistystä etenkin viimeisten parin viikon aikana. Tyttö on alkanut vastata englannin sijaan nepaliksi, jopa kokonaisilla lauseilla.
Toiseksi kylä on Asmille Kathmandua mieluisampi ja turvallisempi paikka. Siellä voi juoksennella pitkin polkuja ja peltoja yhdessä lukuisien kavereiden kanssa.
Kolmas syy on Manojin isän sairastuminen. Hänen vasen kätensä halvaantui täysin viime vuoden lokakuussa eivätkä hänen jalkansa kanna (niitä hän pystyy liikuttamaan hieman, mutta kättä ei yhtään). Käytännössä hän on siis täysin muiden avun varassa. Manoj vei isän pariksi päiväksi sairaalaan Kathmanduun tammikuun alussa. Isän olisi tullut jäädä tutkimuksiin, mutta vanha mies sanoi palaavansa mieluummin tutuille seuduille, läheisten ihmisten luo.
Aamulla hänen naapurissa asuvat poikansa auttavat isän molemmista kainaloista kantaen aamutoimille. Toisen pojan vaimo tuo teetä ja riisiä. Aurinkoisena päivänä isä makaa talonsa edustalle kannetulla makuualustalla. Jalkojen suojana on huivi. Hämärän tultua isä makaa hänen talonsa ainoaan asuinhuoneeseen rakenentulla puulaverilla jossa patjan virkaa toimittaa makuualusta.
Ensimmäiseltä kyläreissulta palattuamme päätimme kysellä mitä pyörätuoli maksaa. Olimme kuulleet Pokharassa vieraillessamme, että käytetyn pyörätuolin voisi mahdollisesti saada alle sadalla eurolla. Onneksemme puhuimme isän tilanteesta rahdinkuljettajamme Rameshin ja Pradibnan luona. Pradibna työskentelee vapaaehtoisena vammaisjärjestössä ja saimme sieltä Manojin isälle upouuden pyörätuolin lahjoituksena.
Pyörätuolin kuljettaminen kylälle osoittautui omanlaisekseen operaatioksi. Se kulki Pradibnan moottoripyörän kyydissä järjestöltä meille (en edelleenkään ymmärrä miten se oli mahdollista..), pikkutaksin katolla Thamelista bussiasemalle ja microbussin katolla Kathmandusta Dumreen. Pyörätuolin kanssa liikkuessamme saimme paljon huomiota osaksemme ja se edellytti pyörätuolin tarinan kertomista useille kymmenille henkilöille.
Saimme kylälle myös oikean yllätysvieraan! Yhtenä iltana ”alakylältä” Mithun talolle kävellessämme polun reunassa seisoi tuttu huivipää, Amma, Manojin äiti. Amma toimii kiertävänä parantajana eikä asu kylällä. Asmi ei ollut nähnyt mummoaan koskaan ennen, mutta kerrottuamme kuka oli kyseessä tyttö hyppäsi heti mummon syliin ja seuraavat päivät he kulkivat tiiviisti yhdessä. Toinen yllätys tuli, kun Amma palasi festivaaliaikaan kylälle ja saimme viettää hänen lämpimän hymynsä loisteessa muutaman päivän lisää.
Iltaisin kylällä on usein sähkökatkoja vaikka kokonaisuudessaan sähköä on saatavilla huomattavasti enemmän kuin Kathmandussa. Kuuden maissa keräännymme bambusta rakennettuun keittiökatokseen istumaan, juttelemaan ja syömään. Asmi leikkii usein tässä yhteydessä taskulampulla. Viimeisenä yhteisenä päivänä kylällä Amma esitti meille kysymyksen vakava ilme kasvoillaan: Voisimmeko millään vaihtaa hänen jättikokoisen taskulampun omaamme. Meidän pieni taskulamppumme kulkee kätevästi Amman vyötärölle sidotun huivin sisässä, missä hän säilyttää monien nepalilaisnaisten tapaan myös muuta omaisuuttaan. Toivomme, että Amma löytää meitä tapaamaan myös ensi vuonna!
