Kahdeksas hääpäivä

Nepalilainen organisointityyli on ihan omaa luokkaansa. Moni asia on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana, mutta nepalilaisten virastojen sekavuus on ja pysyy.


Eilen menimme maahanmuuttovirastoon jatkamaan minun ja pikkuapurin viisumeita. Tulimme maahan kolmen kuukauden turistiviisumilla, mutta jatkon päätin hakea avioliiton perusteella. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Kuulemma olemme olleet naimisissa niin kauan, että vihkitodistuksemme ei riitä sellaisenaan. Mitä jos olette vaikka tässä välissä eronneet! En viitsinyt mainita, että arvaa vaan kuinka monta kertaa melkein ollaan..

Seuraavaksi meidät ohjattiin ”nopeasti” hakemaan todistus paikallisesta maistraatista, että olemme edelleen naimisissa. Heti maistraattiin astuttuamme tiesin, että tästä ei ihan hetkessä selvittäisi. Mappeja ja paperisia kirjoja, joihin naimisiin menon yhteydestä kirjoitetaan avioparin tiedot, jätetään sormenjäljet ja passikuvat, oli läjäpäin kaapeissa, niiden päällä ja lattioilla. Kaiken päällä oli viiden senttimetrin pölykerros. Istuimme odottamassa, kunnes virkailijasetä pyysi meidät mukaansa toiseen huoneeseen. Hän osoitti kohti huoneen nurkkaa jossa pölyttyi monta sataa ”hääkirjaa” ja kehotti alkaa etsimään. Emme löytäneet omia merkintöjämme, mutta kaksi vuotta meidän jälkeen naimisiin menneiden ystäviemme kyllä. Todellista nepalilaista tietoturvaa!

Parin tunnin jälkeen Asmi alkoi itkeä nälkäänsä (tähän mennessä olimme olleet viisumiasialla neljä tuntia). Virkailijat kysyivät mikä pikkuisella on hätänä. Oma nälkäkin oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että virastonsedät saivat aikamoisen suonalaisen läksytyksen. Sen jälkeen saimme kehoituksen mennä syömään.

Palasimme takaisin maistraattiin kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa (maahanmuuttovirasto oli sulkenut kaksi tuntia aiemmin). Pöydällä oli keltainen hääkirja ja sen välissä valmiiksi kirjoitettu todistus. En viitsinyt kysyä olivatko he ihan oikeasti löytäneet tietomme (tuskin), sillä siinä olisi piillyt riski ettemne saa todistusta mukaamme. Katsoin tyytyväisenä, kun monta eri leimaa painettiin todistuksen päälle ja kiitin kauniisti saadessani sen käteeni.

Vihkitodistuksemme mukaan olemme olleet tänään naimisissa kahdeksan vuotta. Hääpäivä on se päivä, jolloin maistraatin ylijohtaja suostui viimein allekirjoittamaan (itse kirjoittamamme) vihkitodistuksen. Tätä edelsi useiden päivien istuskelu kyseisessä virastossa.

Kiitos Manoj näistä kahdeksasta vuodesta! Monien haasteiden jälkeen meistä on kasvanut aika vahva parivaljakko (joka ei alussa näyttänyt ollenkaan niin lupaavalta). Elämä kantaa. 

Erityisesti haluamme kiittää teitä, toisen lapsemme, Mithun, ystäviä. Mithu on antanut meille väylän toteuttaa unelmiamme, Manojin päästä mukaan syvemmälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja elää omannäköistämme elämää. Sydänmelinen kiitos teille kaikille!