Dhadingissa ei kuulu liikenteen melua, mutta linnunlaulua senkin edestä. Ympäröivät vuoret ovat aamulla vain puoliksi näkyvissä ja niitä peittävä usva luo mystisen tunnelman. Jokapuolella meidät ympäröi metsä. Mielen valtaa rauha.
Saimme viimein itseämme niskasta kiinni ja toteutimme monivuotisen haaveemme kyläillä Manojin pikkusiskon, Lakshmin, kotikylällä. Lakshmi on löytänyt rakkauden oman kastinsa ulkopuolelta ja asuu hieman erillaisissa maisemissa kuin Gandharba kylissä on totuttu.
Itse en aivan ymmärtänyt miten haastavaa Lakshmin kylälle on matkata. Mithu didi, Tulasi didi, Manoj, pikkuapuri ja minä olimme valinneet matkustuspäiväksi (vahingossa) yleisen juhlapäivän ja sehän tarkoitti ettei yhdessäkään bussissa ollut tilaa koko porukallemme. Suorassa auringonpaisteessa tunnin seisottuamme, pyysin Manojia kysymään taksin hintaa. Pääsimme yhteisymmärrykseen hinnasta jeeppikuskin kanssa (onneksi jeepin eikä taksin, sillä taksi olisi jäänyt matkalle..) ja matka sai alkaa.
Päätieltä Dhadingiin käännyttyämme aloimme pikkuhiljaa nousta ylöspäin mutkaista ja kapeaa tietä pitkin. Hyvän matkaa ajeltuamme Mithu didi osoitti vasemmalle ja pyysi kuskia kääntymään kuoppaiselle ja kivenlohkareiselle hiekkatielle. Tämä tie todella vei ylöspäin. Täytyy sanoa, että pelkäsin vähän omasta puolestani, mutta kaikkein eniten auton puolesta. Sellainen kilinä ja kolina auton pohjasta kuului. Välillä melkein jäätiin mutaan jumiin, mutta kuski oli taitava ja äärimmäisen rauhallinen. Ohitimme useita pikkukyliä ja valtavan kokoisia puita.
Lopulta olimme perille ja näimme Lakshmin aina nauravaiset ja kujeilevat kasvot. Tässä Nalagin kylässä suurin osa taloista on perinteisiä, maa-aineksesta rakennettuja taloja, joista lähes jokaiseen tuli vuoden 2015 maanjäristyksessä vaurioita. Lakshmin ja hänen puolisonsa talo oli tuhoutunut maanjäristyksessä ja uusi talo valmistui muutama viikko sitten. Hänen naapurinsa asuu edelleen bambusta, muovista ja kankaista rakennetussa hökkelissä. Uuden talon perusteet on sentään pystyssä ja rakennustyöt alkamassa.
On hauskaa miten erillaisia tapoja eri yhteisöillä on. Lakshmin kylällä emme syöneet illallista ulkona, kuten Mithun kylällä aina teemme. Se ei kuulemma ole hyvien tapojen mukaista ja niimpä ahtauduimme kaikki viis aikuista ja kolme lasta pieneen huoneeseen mattojen päälle istumaan.
Meidän oli tarkoitus kyläillä vain yksi yö, mutta Laskhmi ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsakaan. Hän sanoi, vievänsä meidät seuraavana päivänä katsomaan nähtävyyksiä. Mitä tämä nepalilainen nähtävyyksillä käynti sitten tarkoittaa?
Aamu venyi ja venyi, kun ensin piti syödä riisi ja sitten piti meikata (!) ja pukeutua parhaimpiinsa. Busseja menee pari päivässä (jos menee kuten kohta tulette huomaamaan), joten lähdimme kävelemään tietä pitkin paahtavassa auringonpaisteessa. Vesipulloja ei tietenkään ollut mukana. Kolme ja viisi vuotiaat tallustivat reippaasti mukana tikkarin voimalla. Loputtomalta tuntuva ylämäki toi meidät vihreän mäennyppylän juurelle. Sen päällä oli kahviviljelmä. Polulla oli ruuhkaa, kun vanha nainen tuli vuohineen vastaan ja heti perään herra puhveliensa kanssa. Puolimatkassa lepäsimme vanhojen mangopuiden alla. Hedelmät olivat vielä raakoja, mutta tuoksu oli huumaava, samoin näkyvät. Ylhäällä kahviviljelmän ja resortin portit olivat lukossa, mutta paikalla ollut mies näytti meille reitin aidan raosta. Kahvipensaita löytyi paljon ja opimme, että viljemmällä tuotetaan melkein 9000 kiloa luomukahvia vuodessa. Kaikki kahvi myydään Norjaan. Pikkuapuri oli kävellyt ylös jäätelönkuvat silmissään, mutta resortin ravintola oli auki vain varauksesta. Mukavat nuoret kuitenkin myivät meille pari vesipulloa ja keittivät kupit kahvia. Toisella tavalla annosteltuna kahvi olisi varmasti ollut hyvää.
Kahviviljelmältä saimme ohjeet oikopolusta Nalangin keskustaan (jossa oli pari sekatavarakauppaa, korumyymälä, parturi ja kaksi ravintolaa josta sai nuudeleita). Polku kulki läpi peltojen ja puskien. Tämä sai meidät kaikki nauramaan. Alaspäin mentäessä korkeuden vaikutuksen kasvillisuuteen näki selvästi. Maisemat olivat huikeat. Kolmeen suuntaan pystyi näkemään kilometrien ja kilometrien päähän. Tajusin, että maailma on taianomainen ja että meillä on aika ihmeellinen, iso perhe. Kaupungissa pysähdyimme juomaan limsaa ja syömään nuudeleita. Kipusimme vielä yhdelle kukkulalle läpi appelsiiniviljelmien. Alueella viljellään paljon ja perheet syövät pääosin muutaman kilometrin säteellä tuotettua ruokaa, jopa itseviljeltyä riisiä. Vettäkin on hyvin, mutta kaivoille on usein matkaa.
Toisena yönä peltokattoa rummutti valtava sade enkä saanut nukuttua. Univaikeuksia ei helpottanut mielikuva mutavelliksi muuttuneesta vuoristotiestä, jota pitkin bussi ei aamulla pystyisi kulkemaan tai vaikka pystyisikin, lastani rakastavana äitinä en sen kyytiin suostuisi jälkikasvuani laittamaan..
Loputtoman pitkien yön tuntien jälkeen aamu valkeni harmaana ja sateisena. Lakshmi sanoi, että te ette missään nimessä lähde tänään. Mithu didi seisoi ulkona huolestuneen näköisenä. Hänen viimeisillään raskaana oleva poikansa vaimo hoiti eläimiä ja kotitöitä yksin kotona ja sinne olisi pakko päästä auttamaan. Meillä oli ikeakassillinen Mithun uusia mekkoja mukana (värjäsimme ne kylällä), iso rinkka ja pari pienempää reppua. Kassien kätköistä löytyi minigripp pusseja. Vein pussit dideille ja sanoi, että laittakaa puhelimet sisään. Kaikki repesivät nauruun. Pikkuapurille teimme ”sadetakin” muovipussista. Kun sade hieman hiljeni sanoimme heipat Lakshmille ja lapsille ja vakuutimme tulevamme uudelleenkin.
Lähdimme kulkemaan alas oikoreittiä pitkin. Polku oli liukkaiden kivien, märkien lehtien ja mudan peitossa. Ensimmäisestä laskusta selviydyttyämme Tulasi oli sitä mieltä.etten selviä ikea kassista ja repusta. Hän löysi käsilaukustaan huivin jonka sitoi laukun kantokahvojen ympärille. Sen jälkeen hän laittoi huivin päänsä ympäri. Matka jatkui. Emme ole varmaan ikinä nauraneet niin paljon kuin tuolla kaksi tuntia kestäneellä matkalla. Mithu ja Tulasi kulkivat suuren osan matkasta paljain jaloin, sillä heidän sandaalinda olivat niin liukkaat. Omatkin ballerinani hajosivat jossain vaiheessa (ensin tuli ulos yksi varvas ja lopulta kaikki) ja matka jatkui ilman kengiä. Herätimme aikamoisesti huomiota kulkiessamme kylien läpi. Saimme kuitenkin hyvin neuvoja mitä polkua pitkin pääsemme kätevimmin perille erittäin mutaisen osuuden jälkeen löysimme lopulta asfaltoidulle tielle ja bussipysäkille. Ensimmäisenä ostimme pesimme jalat ja ostimme uudet sandaalit. Tunnin odottelun jälkeen sullouduimme täpötäyteen bussiin, jossa osa matkustajista (Manoj mukaanlukien) roikkui kyydissä avoimen oven ulkopuolella. Isolle tielle päästyämme oli.aika sanoa hyvästit Mithulle ja Tulasille, sillä emme tapaa heitä enää tänä vuonna. Onneksi näiden naurujen ja muistojen voimalla selviää ikävästä!
