Nepal on tarjonnut viimeiset puolitoista kuukautta juuri sellaista hidasta elämänmenoa mitä me Mithun kauppiaat vilkkaan markkinakauden ja tuhansien tienpäällä vietettyjen kilometrien jälkeen tarvitsimme. Melkein kaiken voi tehdä yhtä hyvin huomenna kuin tänäänkin. Ainakin silloin jos ystävät ja perhe tarvitsee seuraasi. Ihmiset menee aina työn edelle (eikä sitä nähdä laiskuutena vaan hyvinvointina). Tästä syystä tekee joka kerta kipeämpää lähteä. Ei tiedä vaikka joku kerta jäisimme.
Aamun sankassa usvassa saa aina jännittää ilmestyykö aurinko lämmittämään vai ei. Jos ilmestyy niin ulos pitää päästä heti. Sisällä ei tarkene edes paksuissa villavaatteissa (sisälämpötila on pysynyt 5-8 asteessa).
Ja ulkona elämä pääsääntöisesti tapahtuukin. Ulkona (pihalla tai kattorassilla) pestään pyykit ja käydään itse pesulla, kokataan ruuat, ruokitaan eläimet, kastellaan istutukset ja nautitaan auringon lämmöstä ystävän seurassa.
Mihin ikinä Nepalissa menetkään, näet ihmisiä istumassa tekemättä mitään erikoisempaa. Nämä voivat olla vanha pariskunta kylätien penkareella, nuorisojoukko aidankaiteella, nainen nukkumassa temppelin rappusilla tai puolikylää juttelemassa teekahvilan pihaan levitetyillä olkimatoilla.
Menin tapaamaan uuden valmistajamme Tataa kyen ompelikoita, jotka tekevät myös perinteisiä nepalilaisia vaatteita muille asiakkailleen. Lohar festivaalikausi oli vierailun aikaan juuri käynnistymässä ja asiakkaiden juhlahumuun tilaamat vaatteet piti olla pikaisesti valmiina. Silti näillä ihanilla naisilla oli aikaa jutella ja juoda teetä rauhassa heidän ompelimollaan piipahtamaan tulleiden sukulaisten sekä meidän kanssamme.
Tammikuussa oli koulujen parinviikon mittaiset talvilomat. Hurautimme roadtrille suomalais-nepalaisen ystäväperheemme kanssa. Vuokrasimme ison auton ja tietysti myös kuljettajan, sillä työllistämisen lisäksi kukaan meistä ei olisi uskaltanyt ajaa autoa. Ensin huratimme Etekä-Nepaliin Terain tasangoille. Mitö lähemmäs tasamaata ja Intian rajaa mentiin, sitä enemmän polkupyöriä näkyi katukuvassa. Niitö oli suorastaan valtavasti. Samoin lehmiä. Etelässä huomasimme naisten olevan usein pukeutuneina värikköisiin sarimekkoihin myös arjessa. Kathmandussa ja Keski-Nepalissa sari on käytössä lähinnä juhlissa.
Pääsimme vierailemaan Buddhan synnyinseudulla Lumbinissa ja Länsi-Nepalin Bardian kansallispuistossa. Emme nähneet tiikereitä (minusta hyvä niin!), mutta safarilla opimme sen, että metsäkana osaa lentää!
Oman kuskin kanssa pystyimme pysähtymään halutessamme ja muuttaa reittisuunnitelmia hetken mielijohteesta. Toki matkan varrella sattuu ja tapahtuu, jolloin suunnitelmat muuttuvat olosuhteiden pakosta. Tällöin pääset tutustumaan nepalilaisen autokorjaamon toimintaan ja maistelemaan pikkukaupungin (erittäin pienen) intialasravintolan herkkuja.
Loppureissusta kävimme vielä upeassa Tansenin vanhassa kaupungissa. Matkalla sinne näin sillan jota en uskaltanut kulkea.
Yleensä Nepalin öitä häiriköivät tappelevat kulkukoirat. Nyt täytyy pitää ovia päivälläkin kiinni jottei kukaan kolmesta kotitaloomme pesänsä tehneestä kulkukissasta tule varastamaan ruokaa. Jos parvekkeen ovi ei avaudu niin kymmmenen minuutin päässä ollaan talon toisella puolella pääovea raapimassa.
Niin paljon kuin eläimet elämäämme iloa tuovatkin, Nepalissa on pakko olla hitusen varoivainen, etenkin kun perheessä on pieniä lapsia. Rabies on todellinen ongelma. Kaksi vuotta sitten pikkuapuri joutui paikallisen (kansainvälisesti arvostetun) klinikan toimesta ottamaan rabies kuurin tultuaan naapurin koiranpennun puremaksi leikin tohinassa.
Kolme viikkoa Nepalissa on mennyt vauhdilla (kuten aina). Suurimman osan aikaa olemme nukkuneet. Öisin lämpötila laskee 3-6 asteeseen. Voit kuvitella ettei peiton alta tee mieltä nousta kovinkaan aikaisin. En myöskään enää kymmenen Nepal vuoden jälkeen ihmettele yhtään miksi useimmat nepalilaiset eivät koskaan nuku yksin. Kylälle jokaisen mummokin viereen menee joku nuorempi yöksi, vaikka sitten naapuritalosta. Ketään ei jätetä yksin kylmään tai pelkäämään yön pimeyttä.
Olenko muuten koskaan kertonut, että Manoj nukkui ensimmäisen kerran yksin 27-vuotiaana? Yllättäen oli tullut ensimmäinen kunnollinen riita suomalaisen vaimon kanssa joka heitti sohvalle nukkumaan.. 😀 Nykyään Manoj tykkää omasta tilastaan ja hakeutuu etenkin Suomen sisälämpötiloissa mielellään omaan rauhaan nukkumaan.
Saavuimme Kathmanduun sopivasti lasten talviloman kynnyksellä (sisällä on niin kylmä, että useimmat koulut sulkevat ovensa pariksi viikoksi tammikuussa). Niimpä vanhempien työpaikoilla näkyy paljon lapsia mukana . Meille tämä tarkoitti, että kahden viikon ajan mukanamme kulki vaihteleva joukko tyttöjä ja poikia, milloin missäkin: huvipuistossa, puistossa, kotona, ravintolassa.. Pikkuapurille tämä oli tietenkin ihanaa ja joulusesongista väsyneet äiti ja isä saivat hieman hengähtää ja välillä jopa lukea kirjaa.
Ehdimme jo tehdä pikaisen pyrähdyksen länteenkin päin. Vierailimme kylällä, jossa oli ihanan lämmin Kathmanduun verrattuna. Päivällä tuli ihan kuuma paahteessa istuskella. Istuin kaksi päivää Mithun talon edustalla ja suurin saavutukseni oli, kun putsasin kuivista linsseistä pari tuntia roskia pois, jotta niistä voi keittää kastikkeen. Meditatiivista hommaa se (Suomen aikatauluista en ehkä pysyisi ihan yhtä zeninä..).
Pokharassa vierailimme graafikkommeKeithin luona kylässä. Mukana oli pari lasta ketkä eivät ole ennen Pokharassa käyneet joten riemu oli ylimmillään. Lähtöpäivänä hymy sitten hyytyi, kun kahdella neljän matkaseurueestamme oli paha matkapahoinvointi ja oksupussit käden ulottuvilla koko 10 tunnin matkan ajan tärisevässä bussissa. Tietenkin viimeisessä mäessä ennen Kathmandun laaksoon kapuamista oli hajonnut auto (siellä päällä) ja rinnettä kohoava autojono näkyi jo kilometrejä ennen. Viimeiset 20km kestikin sitten noin 3,5h.. Siinä hymy hyytyi kokeneemmaltakin matkaajalta. Nyt pysytään pari viikkoa ihan tässä lähettyvillä. Kuulemisiin!
Dhadingissa ei kuulu liikenteen melua, mutta linnunlaulua senkin edestä. Ympäröivät vuoret ovat aamulla vain puoliksi näkyvissä ja niitä peittävä usva luo mystisen tunnelman. Jokapuolella meidät ympäröi metsä. Mielen valtaa rauha.
Saimme viimein itseämme niskasta kiinni ja toteutimme monivuotisen haaveemme kyläillä Manojin pikkusiskon, Lakshmin, kotikylällä. Lakshmi on löytänyt rakkauden oman kastinsa ulkopuolelta ja asuu hieman erillaisissa maisemissa kuin Gandharba kylissä on totuttu.
Itse en aivan ymmärtänyt miten haastavaa Lakshmin kylälle on matkata. Mithu didi, Tulasi didi, Manoj, pikkuapuri ja minä olimme valinneet matkustuspäiväksi (vahingossa) yleisen juhlapäivän ja sehän tarkoitti ettei yhdessäkään bussissa ollut tilaa koko porukallemme. Suorassa auringonpaisteessa tunnin seisottuamme, pyysin Manojia kysymään taksin hintaa. Pääsimme yhteisymmärrykseen hinnasta jeeppikuskin kanssa (onneksi jeepin eikä taksin, sillä taksi olisi jäänyt matkalle..) ja matka sai alkaa.
Päätieltä Dhadingiin käännyttyämme aloimme pikkuhiljaa nousta ylöspäin mutkaista ja kapeaa tietä pitkin. Hyvän matkaa ajeltuamme Mithu didi osoitti vasemmalle ja pyysi kuskia kääntymään kuoppaiselle ja kivenlohkareiselle hiekkatielle. Tämä tie todella vei ylöspäin. Täytyy sanoa, että pelkäsin vähän omasta puolestani, mutta kaikkein eniten auton puolesta. Sellainen kilinä ja kolina auton pohjasta kuului. Välillä melkein jäätiin mutaan jumiin, mutta kuski oli taitava ja äärimmäisen rauhallinen. Ohitimme useita pikkukyliä ja valtavan kokoisia puita.
Lopulta olimme perille ja näimme Lakshmin aina nauravaiset ja kujeilevat kasvot. Tässä Nalagin kylässä suurin osa taloista on perinteisiä, maa-aineksesta rakennettuja taloja, joista lähes jokaiseen tuli vuoden 2015 maanjäristyksessä vaurioita. Lakshmin ja hänen puolisonsa talo oli tuhoutunut maanjäristyksessä ja uusi talo valmistui muutama viikko sitten. Hänen naapurinsa asuu edelleen bambusta, muovista ja kankaista rakennetussa hökkelissä. Uuden talon perusteet on sentään pystyssä ja rakennustyöt alkamassa.
On hauskaa miten erillaisia tapoja eri yhteisöillä on. Lakshmin kylällä emme syöneet illallista ulkona, kuten Mithun kylällä aina teemme. Se ei kuulemma ole hyvien tapojen mukaista ja niimpä ahtauduimme kaikki viis aikuista ja kolme lasta pieneen huoneeseen mattojen päälle istumaan.
Meidän oli tarkoitus kyläillä vain yksi yö, mutta Laskhmi ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsakaan. Hän sanoi, vievänsä meidät seuraavana päivänä katsomaan nähtävyyksiä. Mitä tämä nepalilainen nähtävyyksillä käynti sitten tarkoittaa?
Aamu venyi ja venyi, kun ensin piti syödä riisi ja sitten piti meikata (!) ja pukeutua parhaimpiinsa. Busseja menee pari päivässä (jos menee kuten kohta tulette huomaamaan), joten lähdimme kävelemään tietä pitkin paahtavassa auringonpaisteessa. Vesipulloja ei tietenkään ollut mukana. Kolme ja viisi vuotiaat tallustivat reippaasti mukana tikkarin voimalla. Loputtomalta tuntuva ylämäki toi meidät vihreän mäennyppylän juurelle. Sen päällä oli kahviviljelmä. Polulla oli ruuhkaa, kun vanha nainen tuli vuohineen vastaan ja heti perään herra puhveliensa kanssa. Puolimatkassa lepäsimme vanhojen mangopuiden alla. Hedelmät olivat vielä raakoja, mutta tuoksu oli huumaava, samoin näkyvät. Ylhäällä kahviviljelmän ja resortin portit olivat lukossa, mutta paikalla ollut mies näytti meille reitin aidan raosta. Kahvipensaita löytyi paljon ja opimme, että viljemmällä tuotetaan melkein 9000 kiloa luomukahvia vuodessa. Kaikki kahvi myydään Norjaan. Pikkuapuri oli kävellyt ylös jäätelönkuvat silmissään, mutta resortin ravintola oli auki vain varauksesta. Mukavat nuoret kuitenkin myivät meille pari vesipulloa ja keittivät kupit kahvia. Toisella tavalla annosteltuna kahvi olisi varmasti ollut hyvää.
Kahviviljelmältä saimme ohjeet oikopolusta Nalangin keskustaan (jossa oli pari sekatavarakauppaa, korumyymälä, parturi ja kaksi ravintolaa josta sai nuudeleita). Polku kulki läpi peltojen ja puskien. Tämä sai meidät kaikki nauramaan. Alaspäin mentäessä korkeuden vaikutuksen kasvillisuuteen näki selvästi. Maisemat olivat huikeat. Kolmeen suuntaan pystyi näkemään kilometrien ja kilometrien päähän. Tajusin, että maailma on taianomainen ja että meillä on aika ihmeellinen, iso perhe. Kaupungissa pysähdyimme juomaan limsaa ja syömään nuudeleita. Kipusimme vielä yhdelle kukkulalle läpi appelsiiniviljelmien. Alueella viljellään paljon ja perheet syövät pääosin muutaman kilometrin säteellä tuotettua ruokaa, jopa itseviljeltyä riisiä. Vettäkin on hyvin, mutta kaivoille on usein matkaa.
Toisena yönä peltokattoa rummutti valtava sade enkä saanut nukuttua. Univaikeuksia ei helpottanut mielikuva mutavelliksi muuttuneesta vuoristotiestä, jota pitkin bussi ei aamulla pystyisi kulkemaan tai vaikka pystyisikin, lastani rakastavana äitinä en sen kyytiin suostuisi jälkikasvuani laittamaan..
Loputtoman pitkien yön tuntien jälkeen aamu valkeni harmaana ja sateisena. Lakshmi sanoi, että te ette missään nimessä lähde tänään. Mithu didi seisoi ulkona huolestuneen näköisenä. Hänen viimeisillään raskaana oleva poikansa vaimo hoiti eläimiä ja kotitöitä yksin kotona ja sinne olisi pakko päästä auttamaan. Meillä oli ikeakassillinen Mithun uusia mekkoja mukana (värjäsimme ne kylällä), iso rinkka ja pari pienempää reppua. Kassien kätköistä löytyi minigripp pusseja. Vein pussit dideille ja sanoi, että laittakaa puhelimet sisään. Kaikki repesivät nauruun. Pikkuapurille teimme ”sadetakin” muovipussista. Kun sade hieman hiljeni sanoimme heipat Lakshmille ja lapsille ja vakuutimme tulevamme uudelleenkin.
Lähdimme kulkemaan alas oikoreittiä pitkin. Polku oli liukkaiden kivien, märkien lehtien ja mudan peitossa. Ensimmäisestä laskusta selviydyttyämme Tulasi oli sitä mieltä.etten selviä ikea kassista ja repusta. Hän löysi käsilaukustaan huivin jonka sitoi laukun kantokahvojen ympärille. Sen jälkeen hän laittoi huivin päänsä ympäri. Matka jatkui. Emme ole varmaan ikinä nauraneet niin paljon kuin tuolla kaksi tuntia kestäneellä matkalla. Mithu ja Tulasi kulkivat suuren osan matkasta paljain jaloin, sillä heidän sandaalinda olivat niin liukkaat. Omatkin ballerinani hajosivat jossain vaiheessa (ensin tuli ulos yksi varvas ja lopulta kaikki) ja matka jatkui ilman kengiä. Herätimme aikamoisesti huomiota kulkiessamme kylien läpi. Saimme kuitenkin hyvin neuvoja mitä polkua pitkin pääsemme kätevimmin perille erittäin mutaisen osuuden jälkeen löysimme lopulta asfaltoidulle tielle ja bussipysäkille. Ensimmäisenä ostimme pesimme jalat ja ostimme uudet sandaalit. Tunnin odottelun jälkeen sullouduimme täpötäyteen bussiin, jossa osa matkustajista (Manoj mukaanlukien) roikkui kyydissä avoimen oven ulkopuolella. Isolle tielle päästyämme oli.aika sanoa hyvästit Mithulle ja Tulasille, sillä emme tapaa heitä enää tänä vuonna. Onneksi näiden naurujen ja muistojen voimalla selviää ikävästä!
Viime yönä vaihtui vuosi ja tänään elämme 1.1.2075. Koulujen loma-aika ja vuoden vaihtuminen on selvä merkki vuodenajan vaihtumisesta. Lämpötilat ovat kohonneet huomattavasti (uima-altaat on nyt auki, eihän kukaan hullu talvella ui, kun on vain 25 astetta lämmintä..) ja monsuunin lähestymisen huomaa kasvaneista sademääristä. Mieluummin sitä kuitenkin mutavellissä rämpii kuin kävelee jatkuvassa pölypilvessä. Lapset iloitsevat lomasta, mutta monelle aikuiselle tämä on vuoden stressaavinta aikaa taloudellisesti.
Nepalissa kaikki vähänkin paremmin toimeentulevien perheiden lapset menevät kouluun jo kolme vuotiaana (ja kyllä siellä koulussa ihan kirjojen kanssa opiskellaan ja kokeitakin tehdään, mutta vähän silti epäilen kuinka paljon siellä opitaan). Nyt loma-aikana lapset ovat usein vanhempien mukana töissä: lähiravintolassa on pikkuapurille monta leikkikaveria, ohitse hurahtavassa kuorma-autossa vilahtaa pieni apukuski ja siistijä didimme tytär leikkii kattoterassilla äidin tehdessä hommia.
Mekin olemme päässeet vierailemaan useissa paikoissa, useilla eri kokoonpanoilla. Viime viikolla olimme vesipuistossa, missä on erityisesti aikuisille pelottavia vesilikumäkiä (lapset eivät niitä tuntuneet pelkäävän) ja RAIN DISCO. Tämä sadedisco on pimeä halli, jossa soi tekno ihan liian kovalla pimeässä huoneessa ja katon sprinlereistä valuu vesi päälle. Ihan mieletöntä!
Tällä viikolla vierailimme kolmena eri päivänä CAM – Children art museossa. Heillä oli loma-ajan kunniaksi päivittäin vaihtuvia pisteitä, jossa pääsi askartelemaan, muovailemaan, ohjaamaan robottia, leikkimään limapalloilla vesivadissa, rakentamaan pilleistä torneja ja paljon muuta. Pikkuapurilla oli kaikkina kolmena kertana eri ystävä mukana ja tytöt nauttivat paikasta valtavasti. Nepalista on haastavaa löytää paikkoja lapsille, jossa kannustetaan luovuuteen. CAM on siis todella ainutlaatuinen!
Myös meidän kotitaloomme on tullut 6-vuotiaan koululaisen ensi lukuvuoden kirjat. Niiden paino on valehtelematta kymmenen kiloa. Monille perheille tämä on todella stressaavaa aikaa ja stressin suhde kasvaa suoranaisesti suhteessa lapsilukuun. Juuri nyt pitää maksaa lukukausimaksut, kirjat, vihot, kynät ja koulupuvut. Tavallisessa Boarding schoolissa hinnaksi nousee helposti 200-250 euroon per lapsi. Hallituksen kouluissa hinnat ovat alhaisemmat, mutta köyhissä perheissä koulupuku ja kirjamaksutkin saattavat olla liikaa. Useilla vähävaraisilla perheillä ei ole pankkitiliä jonne säästää rahaa vuoden aikana eikä toisaalta sellaisia tulojakaan joista olisi mahdollista säästää. Jokainen voi laskea mitä perheelle jää käteen jos esimerkiksi perheen kuukausitulot ovat 300-400€ ja siitä maksetaan eläminen sekä koulun kuukausimaksut (boarding schoolissa noin 50€/lapsi, hallituksen kouluissa vähemmän).. Monet vanhemmat haluavat kuitenkin laittaa lapsensa parempaan kouluun, jos se vain on suinkin mahdollista. Boarding schoolissa opitaan myös englantia ja siitä on paremmat mahdollisuudet ponnistaa eteenpäin. Erityisesti monet luku-ja kirjoitustaidottomat naiset kokevat todella tärkeäksi, että heidän tyttärensä saavat hyvän koulutuksen.
Loma jatkuu vielä muutaman päivän. Meillä alkaa viimeinen kuukausi Nepalissa. Aika paljon on jätetty juttuja viime tippaan. Epäilen että aika vauhdikasta menoa siis luvassa.
Nepalilainen organisointityyli on ihan omaa luokkaansa. Moni asia on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana, mutta nepalilaisten virastojen sekavuus on ja pysyy.
Eilen menimme maahanmuuttovirastoon jatkamaan minun ja pikkuapurin viisumeita. Tulimme maahan kolmen kuukauden turistiviisumilla, mutta jatkon päätin hakea avioliiton perusteella. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Kuulemma olemme olleet naimisissa niin kauan, että vihkitodistuksemme ei riitä sellaisenaan. Mitä jos olette vaikka tässä välissä eronneet! En viitsinyt mainita, että arvaa vaan kuinka monta kertaa melkein ollaan..
Seuraavaksi meidät ohjattiin ”nopeasti” hakemaan todistus paikallisesta maistraatista, että olemme edelleen naimisissa. Heti maistraattiin astuttuamme tiesin, että tästä ei ihan hetkessä selvittäisi. Mappeja ja paperisia kirjoja, joihin naimisiin menon yhteydestä kirjoitetaan avioparin tiedot, jätetään sormenjäljet ja passikuvat, oli läjäpäin kaapeissa, niiden päällä ja lattioilla. Kaiken päällä oli viiden senttimetrin pölykerros. Istuimme odottamassa, kunnes virkailijasetä pyysi meidät mukaansa toiseen huoneeseen. Hän osoitti kohti huoneen nurkkaa jossa pölyttyi monta sataa ”hääkirjaa” ja kehotti alkaa etsimään. Emme löytäneet omia merkintöjämme, mutta kaksi vuotta meidän jälkeen naimisiin menneiden ystäviemme kyllä. Todellista nepalilaista tietoturvaa!
Parin tunnin jälkeen Asmi alkoi itkeä nälkäänsä (tähän mennessä olimme olleet viisumiasialla neljä tuntia). Virkailijat kysyivät mikä pikkuisella on hätänä. Oma nälkäkin oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että virastonsedät saivat aikamoisen suonalaisen läksytyksen. Sen jälkeen saimme kehoituksen mennä syömään.
Palasimme takaisin maistraattiin kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa (maahanmuuttovirasto oli sulkenut kaksi tuntia aiemmin). Pöydällä oli keltainen hääkirja ja sen välissä valmiiksi kirjoitettu todistus. En viitsinyt kysyä olivatko he ihan oikeasti löytäneet tietomme (tuskin), sillä siinä olisi piillyt riski ettemne saa todistusta mukaamme. Katsoin tyytyväisenä, kun monta eri leimaa painettiin todistuksen päälle ja kiitin kauniisti saadessani sen käteeni.
Vihkitodistuksemme mukaan olemme olleet tänään naimisissa kahdeksan vuotta. Hääpäivä on se päivä, jolloin maistraatin ylijohtaja suostui viimein allekirjoittamaan (itse kirjoittamamme) vihkitodistuksen. Tätä edelsi useiden päivien istuskelu kyseisessä virastossa.
Kiitos Manoj näistä kahdeksasta vuodesta! Monien haasteiden jälkeen meistä on kasvanut aika vahva parivaljakko (joka ei alussa näyttänyt ollenkaan niin lupaavalta). Elämä kantaa.
Erityisesti haluamme kiittää teitä, toisen lapsemme, Mithun, ystäviä. Mithu on antanut meille väylän toteuttaa unelmiamme, Manojin päästä mukaan syvemmälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja elää omannäköistämme elämää. Sydänmelinen kiitos teille kaikille!
Shakti Milanin Prakriti ja Gokul ovat sosiaalisia aktivisteja, jotka haluavat muuttaa maailmaa. Shakti Milan paitsi kouluttaa ja työllistää, myös kokoaa yhteen ja voimaannuttaa seksikaupan, pakolaisuuden ja lapsikaupan uhreiksi joutuneita naisia.
Vielä 2000 luvullakin nepalilaisten naisten asema on heikko. Koulutuksen ja terveydenhuollon puute sekä nuorella iällä solmitut avioliitot vaikeuttavat naisten päätöksentekoon osallistumista.
Prakritin puoliso, Gokul, on ylläpitänyt viimeisen kymmenen vuoden ajan keskusta jonne hän pelastaa lapsityön uhreiksi joutuneita lapsia. Lapset viettävät keskuksessa muutamia kuukausia, jonka aikana heille etsitään perhe. Joskus paluu oman biologisen perheen luokse on mahdollinen, toisinaan ei.
Vuonna 2014 kaksikko laajenti toimintaansa ja perusti saksalaisten ystäviensä avustuksella Shakti Milanin. Aluksi he pystyivät kouluttamaan ja työllistämään yhden kaltoinkohdellun naisen. Nykyään naisia työskentelee päivittäin talolla kymmenkunta. Shakti Milan suosittelee, että naiset tekevät töitä keskukselta käsin, mutta eivät käännytä ketään vaikka työpaikalle tulo ei päivittäin onnistuisi.Osa naisista siis tekee töitä kotoaan käsin.
Shakti Milanin tuotteet valmistetaan pääosin kierrätetyistä riisisäkeistä. Riisisäkkejä metsästetään mm. hääpaikoilta ja naisten taitavissa käsissä ne saavat uuden elämän.
Kalpana Lama, 34 (nimi muutettu) kertoo tarinansa:
”Itäisessä Nepalissa sijaitsevan kotikyläni köyhyys ajoi minut etsimään töitä Kathmandusta vuosikymmen sitten.
Olin kouluttamaton eikä minulla ollut erityistaitoja, joten minua hyväksikäytettiin töissä. Menin myös naimisiin väärän miehen kanssa, jolla oli jo kaksi vaimoa. Elämä oli täynnä murhetta ja vaikeuksia.
Aloitin työskentelemään Shakti Milanissa 2014. Elämä alkoi näyttämään paremmalta kohtuullisen toimeentulon ja turvallisen työympäristön ansiosta.
Tällä hetkellä olen ylpeä, että pystyn lähettämään poikani hyvään kouluun ja ostamaan hänelle ravitsevaa ruokaa. Mitä muuta äiti voisi toivoa tämän lisäksi toivoa?
Pystyn myös säästämään rahaa sydämen vajaatoiminnasta kärsivän poikani hoitoja varten.”
Shakti Milanin aarteet saapuvat Mithun verkkokauppaan huhtikuun 2018 aikana.
Ihan aina en osaa arvostaa asioiden tapahtumista omalla painollaan, mutta pääsääntöisesti paikallinen tapa toimia tekee helposti stressaantuvalle mielelleni hyvää. Toisin kuin usein länsimaissa kuvittelemme, Aasiasta ei saa kaikkea rahalla. Ihmiset arvostavat rauhallista elämäntyyliä ja menevät helposti sieltä mistä aita on matalin. Ihan vain siksi, että se riittää.
Nepalilaisen aikataulun mukaan kaikki tapahtuu aina vähän myöhässä. Ollaan ihan aikataulussa jos tullaan puoli tuntia myöhässä sovitusta (usein tunti). Kun kukaan muu ympärillä ei hötkyile, se ei haittaa.
Monet nepalilaiset työskentelevät todella pitkiä päiviä, jopa aikaisesta aamusta myöhään iltaan (esimerkiksi hotelleissa ja ravintoloissa). Työn lomassa kuitenkin ehditään myös usein rentoutua: jutella kavereiden kanssa, juoda teetä tai pelata korttia. Ravintoloissa tämä näkyy asiakaspalvelun hitautena ja totaalisena puuttumisena. Toisaalta uusien ihmisten kanssa ehditään myös tutustua syvällisemmin ja elämäntarinoita jakaa puolin ja toisin. Mitä sitten, että wc ei ole siivottu länsimaalaisin standardein ja kahvin saamisessa kestä puoli tuntia (kunhan se kahvi on hyvää!).
Sitten, kun ryhdytään toimeen, asiat hoidetaan hyvin ja omasta ammattitaidosta ollaan ylpeitä. Kaikkea ei saa rahalla. Esimerkiksi allo (nokkos)kankaiden erikoisempia kuvioita on hankalaa löytää millään rahalla. Kankaiden kutojat ovat usein lähtöisin köyhistä oloista, mutta eivät ole kiinnostuneita valmistamaan kyseisiä kuoseja, koska se on liian työlästä.
Suomessa oma pääni pyörii sesongin huippuhetkinä sellaisilla kierroksilla, että oksat pois. Täällä en ole koskaan nähnyt kenenkään hermostuvan. Paitsi joskus liikenteessä.
Täytyy vielä tähän loppuun mainita, että sitten kun täällä asiat alkaa tapahtumaan niin siinä ei paljon kysellä. Esimerkiksi viikon takaisessa hääjuhlassa odottelimme varsinaisen juhlan alkua melkein 1,5 vuorokautta ja sitten yht’ äkkiä kymmenessä minuutissa piti pukeutua parhaimpiinsa ja lähteä bileisiin. Kaikella on aikansa.
Kathmandu, toinen kotikaupunkimme. Kathmandua voi vihata tai rakastaa ja välillä molempia samanaikaisesti. Joka paikassa pilvinä leijaileva pöly, joka saa miettimään kuinka paljon mustaa räkää ihmislapsi voi ylipäätään niistää. Ihmisvilinän keskellä kapeilla kaduilla toisiaan ohittelevat moottoripyörät ja autot. Kerjäläinen istumassa kadunkulman paahtavassa auringonpaisteessa, repaleisissa ja mustiksi värjääntyneissä vaatteissa. Kalliita kahviloita, joissa eivät asioi turistit, vaan Nepalin eliitti – rikkaat, jotka omistavat puolet kaupungista ja joiden elämästä valtaosa nepalilaisista ei voi edes haaveilla. Olen monesti miettinyt miksi rakastan niin paljon Kathmandua: likaista, pölyistä ja kaaosmaista suurkaupunkia?
KAIKELLA ON PAIKKANSA Vaikka kaikki ympäröivä on näennäisessä kaaoksessa, on kaikelle oma paikkansa ja jos ei ole se järjestyy. Moottoripyörille ei ole näennäisesti mitään parkkipaikkoja ja pysäköinti on kaikkialla kiellettyä, silti kaikki vähänkin paremmin toimeentulevat liikkuvat kaksipyöräisillä. Pyykkien kuivaukselle löytyy harvemmin naruja, mutta kaikki kaiteet ja kivet käytetään hyödyksi. Kukaan ei koskaan ihan tiedä milloin mikäkin juhlapyhä on, mutta kun se hetki joskus koittaa kaikilla on kauppojen suljettuakin riittävästi ruokaa ja juomaa ja ennen kaikkea iloa jaettavanaan. Vuokra-asuntoja ei etsitä internetistä, mutta päivän toivomaansa aluetta kierrettyään ja vastaantulijoilta vapaita asuntoja kysyttyään, voi olla varma löytäneensä uuden kodin.
LIIKENNE Vilkasliikenteistä katua ylittäessä tekee monesti laittaa silmät kiinni (en kuitenkaan suosittele tätä metodia). Nepalissa monet ajavat ilman asianmukaista ajolupaa ja liikennevaloja ei ole tai jos on, ne eivät toimi. Erityisesti moottoripyörät ohittelevat mitä pienimmistä väleistä ja ruuhkat ovat yleisiä. Pahimmissa paikoissa liikennettä ohjaa poliisi. Pikkuapuri on oppinut työntämään kätensä sivulle autoja kohti tietä ylittäessä ja kävelemään itsevarmasti haluamaansa suuntaan. Äitinsä on astetta varovaisempi. Toissapäivänä sydäntä lämmitti näky, jossa nuori liikennepoliisi pysäytti liikenteen taluttaakseen vanhan Hajur aaman (isoäidin) risteyksen yli. Pysähdyksissä olevat autot ja moottoripyörät tööttäilivät, mutta isoäiti käveli ylväästi kumarasta huolimatta tien yli nuoren poliisimiehen käsikynkässä.
LAPSET JA YHTEISÖLLISYYS Lapset huomioidaan myös suurkaupungin vilinässä. Monesti sydämeni pamppailee, kun näen taaperoita leikkimässä tien vieressä. Lähettyvillä on kuitenkin aina joku aikuinen kuka katsoo lasten perään, oli se sitten lähikaupan täti tai lähistöllä vesipullokuormaa työntävä setä. Lapsille puhutaan jotain ja hymyillään vaikka heitä ei tunnettaisikaan.
ELÄMÄ KATTOTERASSEILLA Kävellessä suu ja nenä täyttyy mustasta pölystä. Osa käyttää hengityssuojaimia. Auringonsäteet eivät löydä kaduille, sillä maa on Kathmandusta niin kallista (tällä hetkellä jo kalliimpaa kuin Suomessa), että lisää tilaa rakennetaan kohti taivasta eikä aurinko pääse korkeiden rakennusten läpi. Suuri osa väestä viettääkin päivät Kathmandun katoilla, joissa tuntuu olevan talvikuukausinakin kesä. Kattoterasseilla pestään pyykit, kokataan ruoka ja istutaan yksin tai perheen kanssa. Ja nepalilaiset osaa istua tekemättä mitään. Tätä kullanarvoista taitoa yritän opetella itse, mutta se on vallan vaikeaa!
VUORET JA LUONTO Vaikka Kathmandu on täynnä pölyä, löytyy muutamien kilometrien päästä laakson laitamilta toinen toistaan upeampia paikkoja, täynnä eläimiä ja muita luonnon ihmeitä (näkymistä puhumattakaan..). Useimpina päivinä laaksoa ympäröi sumu, mutta niinä onnen hetkinä kun vuoret raottavat sumuhuppuaan, ympäröi Kathmandun laaksoa mitä ihmeellisimmät lumihuiput. Näinä kirkkauden päivinä sitä miettii, miten täynnä ihmeitä maailmankaikkeus onkaan. <3
KAUPAT JA KATUMYYJÄT Pikkukaupat ovat yleensä erikoistuneet johonkin tiettyyn myyntiartikkeliin ja riippuu alueittain mistä löytää mitäkin. Asanista löytyy mm. katu josta saa paljon mausteita ja toinen josta löytää hienoimmat vaatekankaat ja parhaat ompelijat. Kangasostoksilla saa todella hyvää palvelua ja myyjä ei (useimmiten) menetä hermojaan avattuaan kahdettakymmenettäkään kangaspakkaa valikoivalle asiakkaalle. Kadulla, sairaalan kulmalla muutama kauppias myy kangaspalan päältä pumpulipuikkoja, hammastikkuja, kynsisaksia ja täikampoja. Toisen kauppiaan korista löytyy puisia selänraaputtimia (teki mieli ostaa yksi, ihan vaan uniikin liikeidean vuoksi – uniikit ideat eivät ole Nepalissa yleisiä). Myös apteekit sijoittuvat sairaaloiden lähistölle, sillä tavallisessa nepalilaisessa sairaalassa lääkkeet eivät tule sairaalan puolesta vaan potilaan omaiset hankkivat lääkkeet apteekista lääkärin ohjeen mukaan.
YSTÄVÄT Tällä viikolla emme ole tainneet maksaneet monestakaan ateriasta tai teekupposesta. Vaikka monet ystävistämme ovat köyhiä, on heille kunnia-asia saada meidät vieraakseen ja tarjota ruokaa. Ja joka kulmalla joku on ostamassa pikkuapurille tikkaria (eivätkä he ihan ymmärrä miksi äiti yrittää toppuutella). Pikkuapuri pääsee usein syliin ja lähikaupan tytöt meikkaavat hänet toiveidensa mukaan heti kun äidin silmä välttää. Tyttökavereiden kanssa juttelemme samoista iloista ja suruista kuin Suomessakin.
ILLAT JA AAMUT Pimeän tultua kaupungin kadut hiljenevät nopeasti. Elämä siirtyy koteihin ja pikkuravintoihin, jossa perheet ja ystävät kokoontuvat syömään yhdessä. Ilta yhdeksältä alkaa olla jo aivan hiljaista. Yöllä kuuluu satunnaisia koiran haukahduksia. Heti auringon noustua, noin kuuden seitsemän aikaa, kaupunki alkaa herätä eloon. Hindujen aamurituaaleihin kuuluva kellojen kilinä puskee läpi unen ja ikkunasta näkee viereisen autokoulun ajotuntien alkaneen. Käytävästä kuuluu Didin (isosiskon) luudan kahina. Hengitys höyryää, sillä näin kylmällä kaudella yölämpötilat lähentelevät nollaa. Puen villasukat jalkaan ja menen keittämään aamuteen. Uusi päivä tässä rakastamassamme kaupungissa voi alkaa.
Melkein kolme viikkoa Nepalissa on lentänyt kuin siivillä. Olemme ehtineet tavata muutamia aarteiden valmistajia, lähettää rahdin Suomeen, viettää aikaa ystävien kanssa sekä vierailla Mithun kotikylällä ja Pokharan upeissa vuoristomaisemissa.
Täytyy myöntää, että joulusesongin jäljiltä olimme aika poikki, mutta nyt alkaa taas olla energiavarastot ladattuna ja on ilo alkaa rakentamaan Mithun vuoden 2018 aarrevalikoimaa yhdessä käsityöläisten kanssa. Tavoitteena olisi löytää muutama uusi suurella sydämellä toimiva valmistaja ja jotain on jo mielessä. Haaveena on ainakin, että pääsisimme matkaamaan (pelottavaa vuoristotietä) Janakpurin kaupunkiin, joka on lähellä Intian rajaa. Siellä syntyy upeita Mithila aarteita.
Nepalissa (etenkin Kathmandussa) on tällä hetkellä todella kylmä, etenkin iltaisin, öisin ja aamuisin. Olen todella kiitollinen, että villasukat tulivat mukaan. Päivällä ulkona selviää auringon paistaessa pitkähihaisella, mutta auringon laskettua tekee mieli pukea pilkkihaalari (sitä ei kyllä ole mukana, mutta iso shaali ajaa onneksi saman asian ja niitähän täältä löytyy). Poikkeuksena superlämmin auringonpaiste kylällä, jonka ansiosta uskallauduimme joelle piknille ja joku hurjapäisempi vielä pulahtamaan jääkylmään veteenkin.
Löysimme pienen asunnon, jossa on kaksi huonetta ja parveke. Asunto sijaitsee kävelymatkan päässä turistikeskittymästä, Thamelista. Parvekkeeltamme voi seurata paikallisen autokoulun ajoradan menoa: näyttää hassulta, kun pikkuautot ja mopot puikkelehtivat pienellä radalla muovitorsojen väleistä. Suihkustakin tulee lämmintä vettä – ei ihan luvattua 24h vuorokaudessa, mutta välillä kuitenkin.
Riisi alkaa jo nyt tulla korvista ulos, koska olemme syöneet pääsiassa sukulaisten ja ystäviemme kotona tai paikallisissa keittiöissä ja tapaan kuuluu, että riisiä laitetaan lautaselle VALTAVA keko. Suomalainen ”mitään ei saa jättää lautaselle”- kasvatuksen saanut sitten vetää lautasen tyhjäksi vaikka mahalaukku olisi sanonut jo kauan sitten ei. Onneksi meillä on nyt oma pikkukeittiö ja tällä viikolla pääsemme paikalliselle Le Sherpan Farmers marketille ostamaan luomuvihanneksia ja muita herkkuja. Erityisesti tuoreita vihanneksia on ikävä.
Tähän aikaan vuodesta planeetat ovat otollisessa asennossa parien vihkimiselle ja useassa suvussa juhlataan uusia liittoja. Onneksemme olimme juuri ehtineet selättää ensimmäisinä Nepal viikkoina kiusanneet flunssat ja mahataudit, joten pääsimme juhlimaan rakkaan sukulaistyttömme häitä kotikylällemme.
Mithun kylä sijaitsee noin sadan kilometrin päässä Kathmandusta. Matka kylälle kestää ruuhkasta, onnettomuuksista ja rakennustöistä riippuen 4-7 tuntia. Pikkuapuri oli pakahtua onnesta päästessään ”oikeaan Nepaliin”. Hänen mielestään kun Kathmandu ei ole Nepalia.
Päästessämme perille juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Ennen häitä oli kuitenkin toisten juhlien vuoro. Naapurin pojat täyttivät tänä vuonna (tai ainakin lähivuosina) 15-vuotta ja heidän kunniakseen järjestettiin aikuistumisriitti. Siinä pojat muunmuassa vietiin lehmän karsinaan (eläimet oli viety karsinasta pois). Eläin kuvastaa lasta jolla ei ole ymmärrystä ja vastuuta teoistaan ja tähän eläimen karsinaan poika jättää ymmärtämättömän lapsensa ja siirtyy aikuisten vastuulliseen maailmaan. Salaa vähän nauratti, kun hienoissa juhlakengissä kävelimme keskellä lantakasoja.
Häät ovat kova paikka avioituvalle tytölle, mutta myös koko hänen perheelleen. Avioliitossa tyttö siirtyy osaksi miehensä perhettä. Nyt avioituneella tytöllä on monta sisarusta. Ennen avioliittoa tyttö oli koko elämänsä jokaisena päivänä jakanut sisarustensa kanssa päivittäiset askareet, ilot, surut ja jopa vuoteen. Hääpäivänä morsiusparin istuimien vieressä odotti yksi pieni matkalaukku ja pari pussukkaa. Juhlan jälkeen sekä tyttö että hänen pieniin laukkuihinsa pakattu omaisuutensa oli poissa. Vaikka tähän oli valmistauduttu jo pari kuukautta, ei itkusta meinannut tulla loppua ja taisi tytön äiti pyörtyäkin.
Nepalissakin alkaa perinteet muuttua kännyköiden yleistyttyä. Nuoripari oli (perinteiden vastaisesti) tutustunut itse sosiaalisen median kautta. Ennen häitä he olivat keskustelleet useita kuukausia Facebookin kautta ja ehdottaneet vanhemmilleen tapaamista. Vanhempien keskusteltua ja annettuaan hyväksynnän avioliitolle pariskunta pääsi tapaamaan toisiaan livenä.
Kuulin myös, että eräs toinen sukulaistyttömme oli hiljattain löytänyt puolison oman kastinsa ulkopuolelta Facebookin kautta. Tämä on mahtava juttu, koska se mahdollistaa kumppanin löytämisen myös heille keiden vanhemmat ja suku eivät ole siinä onnistuneet syystä tai toisesta. Nepalissa on avioitumisen suhteen todella tiukkoja sukupolvelta toiselle periytyneitä käytäntöjä ja esimerkiksi mikäli nuoren naisen puoliso jättää hänet avioitumisen jälkeen, suvun on miltei mahdotonta löytää hänelle uutta puolisoa. Palaan tähän aiheseen uudelleen myöhemmin.
Hääpäivää edellisenä iltana kylään alkoi tulvia jälleen vieraita. Osa vieraista oli lähtenyt poikien juhlan ja häiden välissä käymään kotona ja tulivat nyt takaisin. Ruokaa kokattiin isossa teltassa ja sitä oli montaa eri laatua. Musiikki soi isoista kaiuttimista täysillä ja ihmiset tanssivat parhaimpiinsa pukeutuneina. Häät olivat nepalilaisessa mittakaavassa pienet, sillä paikalla oli vain 200-300 juhlijaa.
Hääpäivän aamuna kuudelta morsian oli tullut Mithun pihalle peseytymään. Nepalissa naiset ottavat suihkun ulkona lungi (kainaloista pohkeisiin ylettyvä vaate) päällään. Me Mitun talon naiset teimme omat aamupesumme siinä vieressä samalla jääkylmällä vedellä. Sen jälkeen lähdimme kaikki tahoillemme pukeutumaan. Itse pukeuduin seitsemän vuotta vanhaan punaiseen hääsariini jonka pukemiseen sain onneksi apua Mithulta ja Manojin isoveljen vaimolta.
Hääjuhla johon osallistuimme oli vaimon puolen hääjuhla. Toinen osuus häistä vietettiin seuraavana päivänä miehen kodissa Kathmandun lähistöllä, miehen suvun ja ystävien kesken. Yhdentoista aikaan aloitimme juhlan ruokailulla, jonka jälkeen siirryimme antamaan tikat (punainen merkki otsalle ja rahaa) morsiammelle. Normaalisti tikat annetaan molemmille puolisoille, mutta koska tuleva aviomies perheineen matkasi samana päivänä Kathmandusta kylälle ja takaisin Kathmanduun, nopeutimme kaavaa siunaamalla morsiamen valmiiksi ennen sulhasen saapumista (ja näin ollen myös säästimme rahaa :). Miespuoliset ja osa naispuolisistakin juhlijoista oli aikamoisessa tuiterissa jo ennen kahta iltapäivällä juotuaan juhlissa tarjottua riisiviinaa.
Sulhanen ja osa hänen suvustaan saapuivat bussilla kylätielle alkuiltapäivästä. Aurinko porotti polttavasti suoraan seremoniapaikalle. Seremoniapaikaksi oli valikoitunut morsiamen tädin pihamaa, sillä morsiamen isän äiti oli nukkunut pois hiljattain eikä sellaisessa paikassa ole soveliasta juhlia. Sukulaispoika kantoi sulhasen reppuselässä kylätieltä seremoniapaikalle ja muodollisuudet saivat alkaa. Pihalle oli rakenettu alttari ja sen ympärillä tehtiin muutaman tunnin ajan erinäisiä asioita kuten luettiin rukouksia, sidottiin seppeleitä avioparin kaulojen ympärile ja vaihdettiin sormuksia. Koko toimituksen ajan aviopari näyti vakavalta, suorastaan maansa myyneeltä ja ymmärtääkseni se kuului asiaan.
Seremonian loppupuolella lähimmät sukulaiset (ydinperhe, sedät, tädit ja heidän puolisonsa) kävivät pesemässä avioparin jalat. Silloin väkijoukosta alkoi hysteerinen itku johon ei voinut olla yhtymättä. Tämän yhteydessä morsiamen äiti pyörtyi eikä päässyt saattamaan tytärtään linja-autolle. Lopuksi juhlaväki käveli letkassa kylätielä odottavalle autolle ja heitti hyvästinsä kylästään lähtevälle tytölle.
Häitä seuraavana päivänä matkatessamme bussilla takaisin Kathmanduun selasin puhelimen (silloin tällöin toimivalla) datayhteydellä Facebookia. Uunituoreen aviomiehen uusin päivitys ilmestyi uutissyötteeseen. Kuvassa oli hymyilevä, toisiinsa nojaileva pari ja tekstistä luki: I love you mero Budi. Minä rakastan sinua vaimoni.
Seuraavina päivinä näiden kuvien määrä on moninkertaistunut ja olen saanut peukuttaa jopa eritäin epänepalilaista kuvaa jossa pari suukotta toisiaan. Enää ei tarvi esittää ja äitikin on kuulemma jo ihan ok. <3
