Tähän aikaan vuodesta planeetat ovat otollisessa asennossa parien vihkimiselle ja useassa suvussa juhlataan uusia liittoja. Onneksemme olimme juuri ehtineet selättää ensimmäisinä Nepal viikkoina kiusanneet flunssat ja mahataudit, joten pääsimme juhlimaan rakkaan sukulaistyttömme häitä kotikylällemme.
Mithun kylä sijaitsee noin sadan kilometrin päässä Kathmandusta. Matka kylälle kestää ruuhkasta, onnettomuuksista ja rakennustöistä riippuen 4-7 tuntia. Pikkuapuri oli pakahtua onnesta päästessään ”oikeaan Nepaliin”. Hänen mielestään kun Kathmandu ei ole Nepalia.
Päästessämme perille juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Ennen häitä oli kuitenkin toisten juhlien vuoro. Naapurin pojat täyttivät tänä vuonna (tai ainakin lähivuosina) 15-vuotta ja heidän kunniakseen järjestettiin aikuistumisriitti. Siinä pojat muunmuassa vietiin lehmän karsinaan (eläimet oli viety karsinasta pois). Eläin kuvastaa lasta jolla ei ole ymmärrystä ja vastuuta teoistaan ja tähän eläimen karsinaan poika jättää ymmärtämättömän lapsensa ja siirtyy aikuisten vastuulliseen maailmaan. Salaa vähän nauratti, kun hienoissa juhlakengissä kävelimme keskellä lantakasoja.
Häät ovat kova paikka avioituvalle tytölle, mutta myös koko hänen perheelleen. Avioliitossa tyttö siirtyy osaksi miehensä perhettä. Nyt avioituneella tytöllä on monta sisarusta. Ennen avioliittoa tyttö oli koko elämänsä jokaisena päivänä jakanut sisarustensa kanssa päivittäiset askareet, ilot, surut ja jopa vuoteen. Hääpäivänä morsiusparin istuimien vieressä odotti yksi pieni matkalaukku ja pari pussukkaa. Juhlan jälkeen sekä tyttö että hänen pieniin laukkuihinsa pakattu omaisuutensa oli poissa. Vaikka tähän oli valmistauduttu jo pari kuukautta, ei itkusta meinannut tulla loppua ja taisi tytön äiti pyörtyäkin.
Nepalissakin alkaa perinteet muuttua kännyköiden yleistyttyä. Nuoripari oli (perinteiden vastaisesti) tutustunut itse sosiaalisen median kautta. Ennen häitä he olivat keskustelleet useita kuukausia Facebookin kautta ja ehdottaneet vanhemmilleen tapaamista. Vanhempien keskusteltua ja annettuaan hyväksynnän avioliitolle pariskunta pääsi tapaamaan toisiaan livenä.
Kuulin myös, että eräs toinen sukulaistyttömme oli hiljattain löytänyt puolison oman kastinsa ulkopuolelta Facebookin kautta. Tämä on mahtava juttu, koska se mahdollistaa kumppanin löytämisen myös heille keiden vanhemmat ja suku eivät ole siinä onnistuneet syystä tai toisesta. Nepalissa on avioitumisen suhteen todella tiukkoja sukupolvelta toiselle periytyneitä käytäntöjä ja esimerkiksi mikäli nuoren naisen puoliso jättää hänet avioitumisen jälkeen, suvun on miltei mahdotonta löytää hänelle uutta puolisoa. Palaan tähän aiheseen uudelleen myöhemmin.
Hääpäivää edellisenä iltana kylään alkoi tulvia jälleen vieraita. Osa vieraista oli lähtenyt poikien juhlan ja häiden välissä käymään kotona ja tulivat nyt takaisin. Ruokaa kokattiin isossa teltassa ja sitä oli montaa eri laatua. Musiikki soi isoista kaiuttimista täysillä ja ihmiset tanssivat parhaimpiinsa pukeutuneina. Häät olivat nepalilaisessa mittakaavassa pienet, sillä paikalla oli vain 200-300 juhlijaa.
Hääpäivän aamuna kuudelta morsian oli tullut Mithun pihalle peseytymään. Nepalissa naiset ottavat suihkun ulkona lungi (kainaloista pohkeisiin ylettyvä vaate) päällään. Me Mitun talon naiset teimme omat aamupesumme siinä vieressä samalla jääkylmällä vedellä. Sen jälkeen lähdimme kaikki tahoillemme pukeutumaan. Itse pukeuduin seitsemän vuotta vanhaan punaiseen hääsariini jonka pukemiseen sain onneksi apua Mithulta ja Manojin isoveljen vaimolta.
Hääjuhla johon osallistuimme oli vaimon puolen hääjuhla. Toinen osuus häistä vietettiin seuraavana päivänä miehen kodissa Kathmandun lähistöllä, miehen suvun ja ystävien kesken. Yhdentoista aikaan aloitimme juhlan ruokailulla, jonka jälkeen siirryimme antamaan tikat (punainen merkki otsalle ja rahaa) morsiammelle. Normaalisti tikat annetaan molemmille puolisoille, mutta koska tuleva aviomies perheineen matkasi samana päivänä Kathmandusta kylälle ja takaisin Kathmanduun, nopeutimme kaavaa siunaamalla morsiamen valmiiksi ennen sulhasen saapumista (ja näin ollen myös säästimme rahaa :). Miespuoliset ja osa naispuolisistakin juhlijoista oli aikamoisessa tuiterissa jo ennen kahta iltapäivällä juotuaan juhlissa tarjottua riisiviinaa.
Sulhanen ja osa hänen suvustaan saapuivat bussilla kylätielle alkuiltapäivästä. Aurinko porotti polttavasti suoraan seremoniapaikalle. Seremoniapaikaksi oli valikoitunut morsiamen tädin pihamaa, sillä morsiamen isän äiti oli nukkunut pois hiljattain eikä sellaisessa paikassa ole soveliasta juhlia. Sukulaispoika kantoi sulhasen reppuselässä kylätieltä seremoniapaikalle ja muodollisuudet saivat alkaa. Pihalle oli rakenettu alttari ja sen ympärillä tehtiin muutaman tunnin ajan erinäisiä asioita kuten luettiin rukouksia, sidottiin seppeleitä avioparin kaulojen ympärile ja vaihdettiin sormuksia. Koko toimituksen ajan aviopari näyti vakavalta, suorastaan maansa myyneeltä ja ymmärtääkseni se kuului asiaan.
Seremonian loppupuolella lähimmät sukulaiset (ydinperhe, sedät, tädit ja heidän puolisonsa) kävivät pesemässä avioparin jalat. Silloin väkijoukosta alkoi hysteerinen itku johon ei voinut olla yhtymättä. Tämän yhteydessä morsiamen äiti pyörtyi eikä päässyt saattamaan tytärtään linja-autolle. Lopuksi juhlaväki käveli letkassa kylätielä odottavalle autolle ja heitti hyvästinsä kylästään lähtevälle tytölle.
Häitä seuraavana päivänä matkatessamme bussilla takaisin Kathmanduun selasin puhelimen (silloin tällöin toimivalla) datayhteydellä Facebookia. Uunituoreen aviomiehen uusin päivitys ilmestyi uutissyötteeseen. Kuvassa oli hymyilevä, toisiinsa nojaileva pari ja tekstistä luki: I love you mero Budi. Minä rakastan sinua vaimoni.
Seuraavina päivinä näiden kuvien määrä on moninkertaistunut ja olen saanut peukuttaa jopa eritäin epänepalilaista kuvaa jossa pari suukotta toisiaan. Enää ei tarvi esittää ja äitikin on kuulemma jo ihan ok. <3
